Loma

Kävimpä lomalla Rotterdamissa ja Amsterdamissa. Nämä kaupungit eivät ole kovin Hollantilaisia. Rotterdamissa 50% asukkaista on etnistä alkuperää ja Amsterdamissa on varmaan melkein yhtäpaljon turisteja. Siitä huolimatta turistointi oli vaikeaa, kun on alkanut näkemään kulissien taakse. Täytyy päästä ulkomaille.

En voinut olla ihmettelemättä miten paljon yksi terveyspoliittinen säädös voi vaikuttaa tämän maan matkailuun ja turismiin. Kuinkahan monta sataa ihmistä Amsterdamissakin työllistyy kahvia litkivien turistien rahoilla. Eikä tämä koske ainoastaan kahvilatyöntekijöihin vaan myös hostellien ja ruokapaikkojen työntekijöitä. Ihmeellistä.

Shokki

Olen saavuttanut tilan jossa asiat eivät tunnu ylitsepääsemättömiltä. Onhan se tietenkin järjettömän tuntuista, ettei kaupasta saa juustoa kuin puolen kilon tai kuuden viipaleen pakkauksissa ja elämästäni puuttuu pakastevihannekset, kuivauskaapit, kylppärin lattiakaivo ja uuni. Kaikesta huolimatta jopa minun arkeni toimii. (Note to self: älä mene koskaan kehitysmaihin.)

En tiedä onko tällä postauksella mitään pointtia. Täytyy vaan jotain kirjoittaa, jotta ei saavuttaisi kokonaista kuukautta kirjoittamatta.

Ykköseksi vitutuslistalla on noussut ihmisten tyypillisyys. Saksalaiset ovat niin Saksalaisia ja Afrikkalaiset niin afrikkalaisia jne. Jopa me olemme niin Suomalaisia. Puhumme yhtä vähän kuin Indonesialaiset. Ne hymyilee, me ei.

Ihan totta puhuakseni minä en halua palata takaisin Suomeen. Voisin jäädä koukkuun paikan vaihtamiseen. Toisinaan tuntuu, että Suomalaiset tutut tuovat mukanaan henkisen Suomen. Sattuuko yksi kulttuurishokin vaiheista olemaan täydellinen oman kulttuurin kieltäminen. Ainakin kiellän kokeneeni mitään shokkia. Luulen shokin iskevän paluun hetkellä. En tahdo koskaan enää nähdä makkaratalon portaita puoli neljän aikaa perjantai tai lauantaiyönä. Hyi oksua. Enkä jaksaisi katsoa ihmisten intoilevan viinasta niinkuin kieltolaki oisi edelleen voimassa.